Kipinöintiä

Karu ja Tensaiji makoilivat pehmeällä ja kimmeltävällä nurmikolla Kristallitasangon hiljaisuudessa. He kuuntelivat tuulta ja katselivat karibuja, joiden antoivat olla rauhassa, koska olivat juuri syöneet. Oli aikainen aamu kevään alulla, ja lumet olivat jo paikoitellen sulaneet ja paljastaneet upean vehreyden altaan. Oli sumuista.
Vanhus ja nuori uros olivat olleet jo hyvän tovin Fallenin lauman jäseniä. Heillä oli mukavaa, ja Tensaiji piti toisen laumalaisen, Sakuran kanssa leikkimisestä. Sakuralla oli täti, Cookie, ja Karu piti hänen kanssaan puhelemisesta, kertoi omia tarinoitaan ja "sankaritekojaan" heidän entisessä laumassaan. Nyt Cookie ja Sakura eivät olleet heidän kanssaan, ja he päättivät ottaa rennosti.
Oli yhä kylmää, ja tuuli ujelsi, mutta pentu ja hänen isoisänsä vain makoilivat toisiaan vasten ja naureskelivat nuorille ja leikkisille karibun vasoille ja tuijottelivat hiljaa ja varovasti erakkoja ilvesuroksia etsimässä naaraita ja saalistamassa. Susina he olivat tottuneet siihen näkyyn. He eivät halunneet säikäyttää ketään. Tensaiji kysyi, pelkäävätkö ilvekset susia, ja Karu vastasi: "En ole varma pelkäämisestä, mutta kyllä ne sutta karttavat. Ja jos ne joutuvat ahdistetuksi, ne kiipeävät puuhun piiloon", ja kylläpähän he sille jutulle nauroivatkin. Heillä oli hyvin hauskaa toistensa kanssa. Tensaijikaan ei ollut vähään aikaan saanut kohtauksia.

Lumi on alkanut sulaa jo vauhdilla. Aamun sumu on hälvennyt ja aurinko paistoi lämpimästi. useimmat varmaan pitäisivät siitä, muttei yksi kärttyinen susineiti: "Miksi lumen pitää sulaa näin!?" huudahti yksin Kaneli, joka oli juuri jättänyt sisaruksensa Kalishan ja Pullan, ja lähtenyt matkaamaan yksin. "Miksi kaiken pitää olla niin vetistä ja kuraista ja loskaista! En kestä enää!!!", hän raivosi. Hän ei tuntenut Wolf-islandia niin hyvin, joten on eksynyt Kristallitasangolle, Fallenin reviirille. Kanelin ruskea turkki kimalteli lumen alta paljastuneen ruohon lailla, aivan yhtä märkänä, mikä kylmäsi ja ärsytti narttua suunnattomasti. Sitten hänen mahansa kurisi äänekkäästi. "Nälkä, mistä ruokaa?" hän ajatteli, ja siinä samassa hän huomasi lauman karibuja. Mutta myös jonkin muun eläimen, jota hän ei tunnistanut. "Se on peto, se on selvää. Ja jos se jatkaa tuohon malliin, minun ei tarvitse tehdä mitään itse." Todellakin, eläin, jota hän ei tunnistanut, oli ilves. Se tappoi karibuja hurjaan tahtiin. Ensin se kaatoi yhden ja söi, luultavasti vain parhaat palat, sillä kohta se tappoi uuden. Yhtäkkiä tupsukorva kuitenkin lähti juoksujalkaa pois metsään. Sitten Kaneli huomasi tuulen. "Se luultavasti haistoi minut ja pakeni", narttu tuumi ja jolkotteli maistelemaan jämiä. "Olin oikeassa, se söi vain parhaat palat. Mitä tuhlausta", se mumisi, nakkeli niskojaan ja tuhahti kuuluvasti. Pian hän oli täynnä ja kävi makaamaan ruohikkoon parinkymmenen metrin päähän raadosta. Narttu nukahti nopeasti.

Urokset hämmästyivät. He olivat katselleet ilveksen metsästystä, kun se oli yhtäkkiä juossut pakoon. Tuuli oli yltynyt toisesta suunnasta, mutta he eivät havainneet mitään erilaista. Kunnes Kaneli oli pujahtanut syömään. "Kuka hän on? Hän ei saisi olla täällä, eihän?" Tensaiji aloitti. "Hys, poika" Karu sanoi, "Katsotaan nyt mitä se aikoo. Jos se on uusi täällä ja sille tuli vain nälkä eikä se tunne rajoja. Mennään kohta katsomaan". Kun vieras susinaaras oli syönyt, se kävi levolle. Urokset käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja jolkottelivat hiljaa suden luokse. "Se oli varmaan odottanut piilossa että ilves häipyy", pentu totesi älykkäänä, "Jos se ei tahtonut nähdä vaivaa ruokansa eteen."
Karukin päätteli asian niin, mutta antoi pojan hieman rehennellä älyllään. Enemmän häntä kiinnosti nuori naaras. "Hän on kovin nuori. Varmaan juuri kotoaan lähtenyt. Jos yritetään saada hänet jäämään, Fallen voisi pitää uusista jäsenistä", vanhus ehdotti. Tensaiji tutkaili tunkelijaa pää kallellaan ja vastasi: "Enpä tiedä, ukki. Hän ei näytä mukavalta." Kaneli oli todellakin kovin ilkeän näköinen. Sille oli alkanut jo kasvaa todella karkeaa ja tummaa karvaa ja sen silmät olivat unessakin kovin tuiman näköiset. Tensaijin selässä kiipivät kylmät väreet kun se ajatteli, miltä vieras saattaisi näyttää hereillä. Mutta Karu vain pudisteli päätään. "Ulkomuodosta näkee, että hän on saattanut kokea kovia, mutta se ei kerro hänen luonteestaan mitään. Odotetaan vähän aikaa ja herätetään hänet sitten." Sen kuultuaan Tensaiji uikahti, muttei sanonut mitään. He laskivat takamuksensa sulaneeseen maahan ja vertailivat naarasta katseellaan. Keskipäivällä Karu nousi, hiipi varovasti Kanelin luokse ja alkoi tyrkkiä tätä varovasti tassullaan, kunnes toinen heräisi. Sitten se kysyi lempeällä äänellä: "Kuka olet ja mistä tulet? Tiedätkös, olet laumamme alueella." Tensaiji alkoi hiipiä kauemmas, kunnes saisi tietää oliko tunkeilija turvallinen.

Joku tyrkki uinuvaa susinaarasta kylkeen. "Anna minun olla", se ajatteli, "Mene muualle." Mutta kun se kuuli puhetta, se päätti sittenkin herätä. Kanelin silmät avautuivat ensin vähän, ja niin että hän näki kaiken sumeasti, mutta parin räpyttelykerran jälkeen hänen katseensa terävöityi ja silmät suurenivat hämmästyksestä, kun narttu näki Karun. Sen päähän synttyi hätäinen ajatus: "Toinen susi, apua!" Kaneli pongahti nopeasti pystyyn loikaten samalla taaemmas ja alkoi murista uhkaavasti haukkaillen välillä ilmaa. Nartun kuono meni vihaisesti ruttuun ja yleensä niin kirkkaan vihreät silmät, joiden mustuaisen lähelle alkoi yhtäkkiä muodostua tummaa kultaa, kapenivat ja loistivat kuin kekäleet. "Keitä he ovat? Miksi he ovat täällä? Mitä he haluavat?" hän tuumi hädissään, muttei näyttänyt pelkoaan. Kun Kaneli huomasi Tensaijin, joka oli selvästi luikkimassapakoon, narttu rauhoittui vähän, koska toinen oli niin nuori, mutta sihahti kuitenkin urokselle tuimasti: "Äläs mene minnekään, pentu. Tule takaisin!", ja jatkoi irvistellen hurjaa murinaansa.

"Uik!" Tensaiji säikähti, sen mielestä Kaneli näytti todella pelottavalta irvistellessään. Ja ne silmät. Niin tumman kirkkaan vihreät, mutta mitä tuo oli? Pupillien ympärille alkoi muodostua kellertävää kimallusta. Pentu pudisteli päätään. "Äh, näin kai väärin", se ajatteli eikä enää katsellut noihin syvälle sisimpään tunkeutuviin, kuin hehkuviin kekäleisiin. Kaikki tämä tapahtui hyvin nopeasti ja hetkessä nuori uros jo hiiviskeli varovasti takaisin isoisäänsä kohti, askel kerrallaan. Pentu ei sanonut mitään.
"Sinulla ei ole oikeutta murista meille, nuori naaras! Ei varsinkaan minun pojanpojalleni! Ja vieläpä meidän laumamme alueella! Sinulla ei taida olla hajuakaan, missä olet, vai mitä!?" Karu hermostui ja huusi. Se yritti vaikuttaa sen verran uhkaavalta että toinen itse älyäisi lopettaa ärhentelyn. Vanhus ei myöskään kestänyt naaraan tiuskimista nuoremmilleen. Hän aikoi opettaa naaraalle hiukan tapoja. "Kuka olet, mistä tulet ja mikä on asiasi?" hän kysyi lempeämmin, mutta uhkaavalla, matalalla äänellä ja oli valmiina puolustautumaan. Hän tuijotti narttua tiiviisti silmiin sitruunankeltaisilla silmillään. jotka eivät olleet mitään Kanelin silmien kultaiseen hehkuun.

Kaneli pelästyi niin, että unohti olla vihainen siitä, että hänet oli herätetty kesken unien. "Olenko minä jonkun reviirillä? Voi ei, nyt olen pulassa", se ajatteli ja tällä kertaa hämmennys loisti vihan sijaan naaraan silmissä, jotka olivat taas tasaisen, kirkkaan vihreät. Narttu toipui nopeasti ja näytti taas itseltään, järkkymättömältä mutta tyyneltä. "Vai niin...", se aloitti, "Vai olen minä jonkun reviirillä. Lähdin vasta viikko sitten ja olen jo nyt eksyksissä jonkun toisen mailla. Falleninko mailla minä olen?" hän naurahti teennäisesti ja jatkoi: "No, minun nimeni on Kaneli, entä keitä te olette?" Kaneli puhui rauhallisella, sisarellisella äänellä, vaikka olikin sisäisesti yhä ärtynyt ja halveksi Tensaijin pelkuruuta, kun tämä oli pakenemassa. Ja muistaessaan Karun huudon sen silmien ilme tiukkeni ja hän sanoi vielä: "Ja se, mistä minä tulen, ei kuulu teille millään tavalla."
Kaneli alkoi hymyillä salaperäisesti ja tutkaili kaksikkoa hiljaa. "Voisitte varmaan esitellä minut laumallenne?" naaras tokaisi yhtäkkiä siirappisella äänellä.

Karu mietti hetken ennen kuin vastasi: "Minä olen Karu ja tämä on pojanpoikani Tensaiji. Ja kyllä, olet Fallenin alueella. Mutta mistä sinä sen tiesit, nuori naaras?" hän kysyi ja tyrkkäsi tassullaan Tensaijia, jotta tämäkin muistaisi tervehtiä.
Tensaiji hätkähti, kokosi rohkeutensa ja sanoi kohteliaasti: "Hyvää päivää, Kaneli-neiti. Hauska tutustua."

Ilta alkoi hämärtyä ja tähdet tuikkivat taivaalla. Kristallitasangon vihreä ruohikko kimalteli kauniisti kuunvalossa. "Jospa vaikka kävisimme maate. On jo liian myöhä esitellä laumaa tänään. Enkä sitäpaitsi tiedä, saammeko edes tehdä niin. Voisithan olla vaikka vakooja. Mutta nyt unten maille, varsinkin sinä, Tensaiji", Karu puheli rauhallisesti jääden sitten odottamaan Kanelin vastauksia Tensaijin kömpiessä rinteeseen unten maille.

Kaneli tuhahti. "Jaa mistäkö tiedän? Kyllä minä nyt Kristallitasangon tunnistan. Tyhmänäkö minua pidät?" hän vastasi ärtyneesti. Tensaijin tervehdykselle tämä vain naurahti: "Hah! Just joo."
Mutta Karun vakoojakommentista tämä kiinnostui. "Vai vakooja? Salli mun nauraa! Mutta muuten hyvä huomio, vanhus. Et taidakkaan olla ihan lahoimmasta päästä. Mutta mua et saa enää nukkumaan. Iteppäs herätit. en varmana saa enää unta tänä yönä. Se on sitten sinun syysi jos olen aamulla ihan väsynyt", hän tokaisi Karulle syyttävästi ja jolkotteli kauemmas toisista. Hän jäi makaamaan sulaan kohtaan ruohikossa painoi päänsä pehmeään maahan. Kaukaa hän tarkkaili toisia vilkkaasti ja näki, kuinka Tensaiji alkoi nukkua. Hän odotti että Karukin alkaisi nukkua, ja miettisi sitten mitä tekisi seuraavaksi.

Karu huokaisi syvään. "Vai vanhus? Saisi tuokin oppia hiukan tapoja. Huomaa ettei hän ole ollut kauaa vaeltamassa", hän ajatteli. Hän huokaisi uudellen ja hiippaili rauhallisesti Tensaijin luo. Pentu alkoi puhua: "Mitä me teemme hänen kanssaan, ukki? Emme kai aio viedä häntä Fallenille? Hän ei vaikuta mukavalta, en haluaisi häntä mukaan laumaan."
"En tiedä vielä, Tensaiji. En minäkään pidä hänestä, mutta jos hän haluaa liittyä, meidän pitää kertoa siitä Fallenille", Karu vastasi. "Mutta jos ei, meidän pitää ajaa hänet pois. Se on meidän tehtävämme lauman jäseninä." Tensaiji jäi hiljaa miettimään näitä sanoja. "Mutta nyt nukkumaan, poika, enkös minä sanonut jo, että on liian myöhä valvoa enempää?!" Tensaiji hätkähti ja painoi päähsä maahan. Häntä todellakin väsytti jo, huomenna piti päättää mitä tehdä tuon suden - Kanelin - kanssa. Ja ne silmät. Oliko se ollut pelkää mielikuvitusta? Sitä Tensaiji ei tiennyt, vaan nukahti ennen kuin ehti miettiä asiaa enempää.
Karu kävi myös makuulle. "Kärttyinen nuori naaras. Olisi siltikin vain hyvä saada lisää jäseniä laumaan. Vaikka ei häneen ehkä voi luottaa..." hän tuumaili keltaisten silmien tuikkiessa yössä. "Tapoja saisi mokoma oppia. Ääh, tämä tapaus saa pääni särkemään! Huoh... Huomenna on paljon suunniteltavaa..." Ja niin hän nukahti.

"Vihdoin!" Kaneli huudahti ajatuksissaan ja juoksi kauemmas muista. Metsän rajalla hän istahti jälleen alas. Hän sulki silmänsä ja alkoi miettimään: "Mitä nyt tekisin? En takuulla ainakaan liity noiden nössöjen laumaan. Vaikka ainahan sitä voi ottaa pienen lookin siitä, millaisia tyyppejä täällä oikeasti on..." Nuori naaras kurtisti kulmiaan. "Vai lähdenkö pois kun vielä voin? Häivynkö pois Fallenin alueelta? Voisin käydä tutustumassa Boltin laumaan... Kyllä! Minä jään!" hän pudisti päätään, "Minähän en pakene kuin jokin raukka! Minä jään, tutustun laumaan ja päätän sitten, jäänkö vai en! Paitsi että..." Kaneli räväytti silmänsä auki ja näytti apealta, "Toimiiko se sillä tavoin? Entä jos minut ajetaan pois... Mitä minä sitten teen? Minua pidetään jo nyt vakoojana. Hmmm..." hän alkoi huomaamattaan kuitenkin jolkotella takaisin toisten luokse.

Kaneli päätti odottaa huomiseen. Hänen katoamisensa aiheuttaisi varmasti ongelmia hänelle itselleenkin. "Mutta huomenna lähden. Hyvästelen nuo kaksi pölvästiä ja menen kokeilemaan onneani Boltin kanssa... Pitäähän minunkin löytää itselleni lauma jossa elää." Hän oli jo ehtinyt kävellä muiden luokse ja kävi uudestaan makaamaan. "Nyt tarvitsen unta", hän ajatteli ja vaipui uneen.

Aamulla Karu katseli sulavaan lumeen painuneita jälkiä. Hän oli heti huomannut, että Kaneli oli kävellyt metsää kohti, mutta palannut sitten takaisin. "Mitähän tämän nuoren nartun päässä oikein liikkuu?" hän ajatteli. Hän katsoi taakseen. Vanhus oli jättänyt pojanpoikansa vielä lepäämään ja lähti nyt etsimään ruokaa valmiiksi. Reippaasti jolkotellen Karu katosi metsään.
Tovin päästä Tensaijikin heräsi. Hän räpytteli muutaman kerran silmiään tottuakseen aamun valoon. Ilmassa tuoksui yhä pakkanen, mutta lumi oli jo lähes kokonaan poissa. Nuorukainen nousi haukotellen istumaan, katseli ympärilleen ja ymmärsi isoisänsä lähteneen metsälle. Sitten hän hipsi hiljaa Kanelin luokse. "Hän ei näytä nukkuessaan niin pelottavalta", hän tuumi. "En uskallaa herättää häntä. Odottelen kauempana." Tensaiji palasi lämpimälle nukkumapaikalleen ja istahti alas tutkimaan ympärillee. Hän herättelisi itseään vielä vähän ja lähtisi sitten tutkimaan metsää. Eilinen päivä oli ollut niin rento ja rauhallinen, että pentu kaipasi toimintaa. Mutta ei vielä.
Sillä välin Karu tutkiskeli viimeisiä lumia etsien saaliseläinten jälkiä. Tässä tilanteessa Maan voimat ovat myös tarpeen. Hän kuulosteli ilmaa ja tunnusteli tassuillaan maan värähtelyjä. Puiden oksat heiluivat tuulessa. Pian niihin kasvaisi uudet lehdet. Karu rakasti kevättä. Sitten hän tunsi sen. Värähtelyn. Töminän. Idässä olisi saalista. Jos hän tappaisi saalislaumasta pari yksilöä, hän voisi viedä ruokaa myös laumalle. Karu otti pari hölkkäaskelta ja ampaisi hiljaiseen juoksuun.

Aamu oli jo ehtinyt pitkälle ennen kuin Kaneli heräsi. Kirkas kevätaurinko lämmitti nartun ruskeaa turkkia niin mukavasti, ettei tämä olisi ollenkaan halunnut herätä. Mutta hän tiesi että hänen oli pakko. EIkä hän pitänyt loskaisessa maassa makaamisesta. Hän nousi ylös hitaasti venytellen, pitkä haukotus pääsi ulos hänen kidastaan. Mutta kun hän katseli ympärilleen eikä nähnyt ketään, hän hätääntyi: 'Missä vanhus ja pentu ovat? Menivätkö he ilmoittamaan hänestä alfalle?' Hetken aikaa hän mietti pakosuunnitelmaa. Mutta hän oli kyllä älykäs, ja istahti nyt miettimään vaihtoehtoja, mahdollisuuksia. 'On vielä aamu, joten he olivat luultavasti saalistamassa. Se kuulosti järkevältä. Olivat he ainakin YRITTÄNEET olla minulle ystävällisiä, tuskin he olisivat menneet lavertelemaan minusta' , hän tuumi. "Entä jos he ovatkin saaneet jo saalista ja syövät aamiaista tyytyväisinä - ilman MINUA! -" hän huudahti. Ärtymys valtasi taas nartun mielen. Kirkaan vihreät silmät alkoivat saada kultaista hehkua. Vanhuksen ja pennun olisi paras palata pian, tai tapahtuu hirveitä...

//Pelin toinen osapuoli nähtävästi poistui keskuudestamme, joten peli ei tule jatkumaan //